"Asia on selvä: sinä olet tehnyt ruman väärennyksen, sinulla on rikos-veli samassa asiassa, tunnusta se!" sanoi oikeuden esimies vapisevalle lautamiehelle.
"En".
"Etkö tunnusta?"
"En".
"Mutta se saattaisi tuoda ilmi lievittäviä asianhaaroja sinulle itsellesi".
"Vaikka tunnustukseni toisi minulle taivaan autuuden, en sittenkään tunnustaisi", sanoi lautamies jäykästi.
"Taivas ei lienekään sinulle juuri isosta arvosta", mumisi esimies ja kirjoitti pöytäkirjaa.
Asia oli selvä. Oikeus tuomitsi väärennyksestä lautamiehelle neljäkymmentä taalaria sakkoa ja kunniansa menettäneeksi. Siinähän se meni lautamiehen virkakin — sepä nyt on tietty.
Lautamiehen kotipitäjäästä oli tahdottu hänen papinkirjansa oikeuteen. Sen kautta oli levinnyt huhuja pitäjääsen, että Kanniaisen lautamies on kaupungissa joutunut kiinni. Kun tuo huhu joutui Kanniaisen setä Juho-vainajan lesken korville, mutisi hän: "olkaasta vaiti! Jokohan aika rupeaa jotakin näyttämään?" Pahempaa teki tuo huhu lautamiehen sairastavalle vaimolle. Kun hän sen kuuli, huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä: "voi Jesus! Enkö minä samaa aavistanut", ja hän tuli siitä hetkestä pitäen paljon entistänsä heikommaksi.
Kylässä tultiin nyt tuiki uteliaiksi lautamiehen asian suhteen. Joka kaupunki- ja matkamieheltä kyseltiin lautamiehen kuulumisia, ja pian saatiin tietoon, että hän on menettänyt kunniansa ja virkansa, vieläpä saanut sakkoakin. Kun se sanoma ehti riutuneen lautamiehen vaimon korviin, parahti hän pari kertaa, juuri kuin sydäntä olisi häneltä poikki leikattu, ja sen erän perästä ei hän puhunut yhtäkään sanaa; puolen vuorokauden kuluttua oli hän — ruumiina — hengetönnä. Sammunut oli suitseva kynttilä, katkennut oli kärsivä sydän, turhaksi oli käynyt pettynyt toivo; niin oli käynyt sen sielun, sen sydämen, sen toivon ja niin käypi monasti maailmassa.