Kun setä Juho-vainajan leski sai kuulla todellisesti, kuinka lautamiehen oli kaupungissa käynyt, sanoi hän: "aika on jo näyttänyt, totuus on voittanut". — Lautamiehen vaimon tilaa oli hän kauan surrut ja säälinyt, mutta hänen kuolemaansa piti hän vainajan pelastuksena, ett'ei hänen tarvitseisi enempää nähdä, sillä hän aavisti, ett'ei tämä kaikki vielä ole kuin "alkutanssia", niinkuin hän usein sanoi. Setä Juhon leski oli nyt jo sangen vanha ihminen ja hänkin kääntyi pian tautivuoteelle. Kauan eivät kestäneet hänen riutuneet voimansa taistella kuolon rautaisia kouria vastaan, ennenkuin hän heitti henkensä ja kallisti päänsä lepoon, mutta hänellä oli vääryyttä, kärsineenäkin oma leipänsä kuolemaansa asti. Näyttipä siltä kuin Jumala olisi sallinut hänen niin kauan elää kuin "aika näytti".
Lautamies ei vetänyt asiaansa ylempiin oikeuksiin. Hän oli lautamiehenä olonsa aikana tullut jo sen verran tuntemaan lakia, ett'ei asia niin raskaassa rikoksessa ja niin tukevilla todistuksilla niissä suinkaan parane, vaan pikemmin pahenee. Hän siis tyytyi tuomioonsa.
Köyhänä, rahoja saamatonna, entisenkin muassaan olevan omaisuutensa menettäneenä ja kunniansa tuhlanneena palasi Kanniaisen Juho vihdoin kotiansa. Hänellä ei ollut niin paljoa omaisuutta muassaan, että olisi voinut ostaa ruokaa nälkäisen vatsansa täytteeksi, vaan hänen täytyi anella välillä. Eikä hän ollutkaan enää liika komea kerjäläiseksikään, näin oli hänen maailman ranta neuvonut kaikin puolin. Oudoissa ihmisissä salasi hän huolellisesti nimensä, mutta tultuansa tuttujen ihmisien pariin, itki hän hartaasti, kuinka hän aivan syyttömästi ja vääräin todistusten nojalla oli niin hirmuisesti saanut kärsiä.
Noin viheliäisenä tuli, muinoin niin mahtava Kanniaisen lautamies nyt kotiansa. Ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua vaimonsa kuolemasta; lieneepä se hänelle ollut mieluistakin, sillä olihan hän nyt poissa kurisemasta, kärisemästä ja morkkaamasta häntä ja hänen kelpo lapsiansa. Tosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä mennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja jumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa, mennyttä kunniaansa; niitä hän suri. — Ensi aikoina kotia tulonsa jälkeen kuultiin hänen usein jonkun veisun tapaisesti yksinänsä jollottelevan:
"Täällä minun täytyy oleskell', ja käveskell',
Häpeän ja kunnian välill".
No niin. Taisipa tuossa nyt tosiaankin olla jonkunlaista häpeän ja kunnian väliä, mutta ei niiden välillä ollut niin suurta rajaa kuin Juho itse luuli, sillä aikaa oli hän jo menettänyt suurimman osan kunniastaan oikeain ihmisten silmissä; hän oli menettänyt vaan viimeisen hitusen kunniastansa, vaikka hän luuli sitä tähän saakka itsellänsä niin runsaasti olleen.
Juho oli pari kertaa jo ennen saanut vääryydellä paljon rahaa itsellensä. Sentähden kai hän luuli, että kavala vääryys menestyy häneltä aina yhtä onnellisesti kun ennenkin, mutta — ei aina niin.
KAHDEKSAS LUKU.
Täysi mitta.
Nyt vasta elämä Kanniaisella vallattomaksi ja rajattomaksi tuli. Kaikki roistot ympäri maailmaa saivat siinä nyt mukavan ja suotuisan majapaikan. Heillä oli rajaton vapaus, sillä talossa ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka vähänkään olisi hillinnyt talon väkeä ja alituisten, epärehellisten vierasten jumalatonta ja hillimätöntä elämää. Poissa oli nyt emäntäkin, ainoa koko talossa, joka heitä tähän saakka oli hieman orjallisina pitänyt. Alinomainen juopuneitten pauhu, sadattelemiset, epärehelliset ja riettaat puheet, olivat jokapäiväisenä Kanniaisen nuoren väen kouluna juuri heidän aikaisiksi ihmisiksi tultuaan. Isä kyllä juovuspäissään usein vuodatti kyyneleitä, ja kollotti: "täällä minun täytyy oleskell' ja käveskell'" virttänsä, mutta eipä tuo hartaus tainnut paljon pehmittää hänen lastensa eikä vierastensa sydämiä.