Olen unohtanut mainita, että ihmiset rupesivat tuota ennen niin mahtavaa Kanniaisen lautamiestä kutsumaan "Vanhaksi viraksi", siitä saakka kuin hän menetti lautamiehen viran. Sillä nimellä täytyy meidänkin häntä kutsua kertomuksen loppuun asti, koska ei häntä muulla nimellä täst'edes paikkakunnassa tunnettu.
Niin. Olipa Kanniaisella nyt elämä semmoista, että kaikki oikeat ihmiset kauhistuivat ja kammoksuivat sitä. Tuossa melussa ja mäikkinässä riensi aika eteenpäin, ja Vanhavirka oli unhottanut tuon ainoankin murhe-pahasensa. Kylillä ruvettiin puhumaan kaikenlaisia rivoja töitä Vanhanviran molempien poikien, Juhon ja Antin päähän, muiden muassa semmoisiakin salaisia kuiskeita, että he olisivat olleet varastamassa siellä ja siellä. He osasivat ja kykenivät jo tyhjentämään ryyppynsä niinkuin "kelpo miehet", kuten he itse sanoivat, ja joka tappelussa olivat he ensimäisinä miehinä, puukon kanssa heilumassa.
Jonkun ajan kuluttua tuli Vanhalleviralle oikein hyvät päivät. Likellä Kanniaisen taloa, jossakin syrjäisessä niittyladossa, oli iso ankkuri puusta tehtyjen jalkojen päällä. Se oli sioitettu jalkoineen keskelle lattiaa ja oli täynnä oivallisinta viiniä. Pulskea hana törötti astian toisessa päässä, ja niin antelias, ett'ei tarvinnut muuta kuin kierasta tappia, niin alkoi jo tulla jorrotella tuoppiin vaahtoava punainen viini. Sen ääressä tääräsi ja hääläsi Vanhavirka poikinensa ensimäisinä miehinä ja ryyppyjä otettiin ahkerasti. Vaikka paikka olikin niin syrjäinen, osasi sinne kuitenkin tulla vieraita läheltä ja kaukaa, tuttuja ja tuntemattomia, sillä "kussa raato on, sinne kotkat kokoontuvat".
Koko tuon meluavan ja inhottavan joukon työnä oli nyt vaan juominen. Kuitenkin pidettiin taloudellisistakin asioista niin paljon huolta, että joten kuten tolkullaan olevat kantoivat kylästä paloviinaa lisäksi, ett'eivät kantavarat niin pian loppuisi ja että se paremmin tepsisi. Ken heistä kykeni vähänkin jaloilleen, oli hän aina ottamassa viinaa ja tarjoili sitä toisille huonommasti voiville tovereilleenkin.
Kummalliselta ja inhottavalta näytti tuo seura. Mikä makasi seposten seljällään tiedottomana, syltä suorana ja tukka pörröllään kuin kosken takkuinen kivi. Kuka oli kömpinyt ryntäillensä, jossa asemassa hän hartaasti, oikeinpa sydämen pohjasta pusersi ylön-antamista. Mikä taas oli saanut tehdyksi jo tuon vaivaloisen työn ja päässyt lepoon, jossa hän uupuneena ja väsyneenä ankarasta ponnistuksesta makasi raukeana ja päästä jalkoihin asti tahraantuneena vaivojensa hedelmään. Jotkut heistä toikkeroitsivat vielä pystyssä, mutta he horjuivat ja hoipertelivat sinne tänne, tavasta kompastuen lattialla makaaviin, ja kaatua rötkähdellen ylenkuppuraisiaan heidän päällensä juuri kuin märät vasikat. Ken vaan kykeni, koetti halvaantuneella ja kangistuneella kielellänsä tehdä suonenvedon tapaisia ponnistuksia, saadaksensa kokoon kaikenlaisia jumalattomia ja iljettäviä sanoja ja lauseita.
Se oli kevätkesä, jolloin noita kuuluisia kestejä pidettiin. Kaiketi olivat he tuon syrjäisen paikan valinneet juomapaikakseen sentähden, että he saisivat kenenkään huomaamatta tehdä mielityötänsä, ja siten salataksensa jotakin ehkä vielä pahempaa. Kumpaakaan tarkoitustansa eivät he kuitenkaan voittaneet, sillä heidän metelinsä kuului tuotakin tuokemmaksi, ja pian oli se tietona ympäri kylää.
Melkein samaan aikaan kuin Kanniaisen niittyladossa noin iloisia pitoja pidettiin, levisi tieto, että naapuri pitäjän kirkosta on varastettu iso viini-ankkuri ja muuta kirkon omaisuutta. Nimismiehenkin tietoon oli tämä asia tullut, samaten nuot merkilliset kestit Kanniaisen niittyladossa.
Useampia vuorokausia oli jo mellastettu viini-astian ympärillä. Se oli jo ehtinyt melkein kuivaksi, samaten muutkin kylältä kannetut paloviinavarat. Tämän huomattuaan rupesivat pitovieraat harventamaan annoksia tahi oikeammin otoksiansa, ja siitä selvästä syystä olivat kestin pitäjät osaksi jo selvenneet.
Noiden tietojen johdosta lähti nimismies liikkeelle, ja eräänä päivänä tulla pölähti hän rättärin kanssa tuon vierasvaraisen niittyladon eteen. He astuivat suorastansa latoon, ja kaikki siellä olijat hämmästyivät noiden suomattomien vierasten äkkinäisestä ilmestymisestä.
"Täälläpä on kaunis seura koolla", sanoi nimismies.