Moni katseli säälillä tuota kaunista ja Jumalan luoman puolesta kaikin puolin uljasta, solevaa ja miellyttävän näköistä nuorukaista, joka jo noin nuorena oli seisomassa ankarinta pahantekiän rangaistusta ja niin paatuneella sydämellä. Moni katselia teki silloin kysymyksen sydämessään: jos tuokin olisi saanut lapsuudessaan oikean kasvatuksen, mitä olisikaan hän voinut, kunniallisena kansalaisena tehdä hyötyä yhteiskunnalle ja isänmaalle? Tuo kysymys sydämessä, käänsi moni katselia kammolla päänsä pois tuosta surullisesta näytelmästä, saamatta kumminkaan selvää vastausta kysymyksellensä, mutta siitä he tulivat kumminkin vakuutetuiksi, ett'ei hän ainakaan olisi nyt tuossa asemassa.
Kun poika oli kärsinyt rangaistuksensa, tuotiin — isä.
Siinä ei ole muuta kertomista kuin että Vanhavirka huusi, porasi ja rukoili koko lyönti-ajan, niin että ilma kajahteli, mutta ei se mitään auttanut, sillä laki teki tehtävänsä.
Rangaistuksensa kärsittyään pääsi poika vapaaksi, mutta isä vietiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, sovittamaan viimeistä osaa tuomiostaan.
Heitämme nyt tällä kerralla isän ja pojan siihen ja käymme katsomaan tapauksia sivu-suvussa, mutta kumminkin tapaamme vielä Vanhanviran poikineen ennen kertomuksemme loppua.
YHDEKSÄS LUKU.
Sukuhunsa suopetäjä.
Ennen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin. Olemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet. He olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon järjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: "minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse kasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä, isänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan, ja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.
Täytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret lastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin ennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän miehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun varallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin sulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.
Ensi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa vaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän kuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin tiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat heitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena pahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja vienolla surumielisyydellänsä — noilla vaimojen suurimmilla ja vaikuttavimmilla lahjoilla — lepyttää ja hillitä miestensä vääriä mielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan ja antoivat "sanan sanasta ja kaksi parhaasta", niinkuin sananlasku sanoo.