Kauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla tieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla väitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä jokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot heikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta, sillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä sittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.
Merkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että heidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty, ei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että "sukuhunsa on suopetäjä".
Kumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään armaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä haukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän sydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.
Miehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja vaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he saivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla lieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he olivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen näyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein töppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he tavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja mikä missäkin.
Miehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet kukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja möykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen merkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää heidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä ennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän kotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla, veriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja mustelmia käsivarsissa ja selässä — miehiensä tykö. Ja noita illallisia saaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä itkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä miehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin pitkällinen.
Tuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit jokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.
Vaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään, olivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä ei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle ja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista ja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren kodin tapoja siinä asiassa.
Miniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli Israel ja häntä kutsuttiin lyhennettynä "Issu'ksi"; toisen pojan nimi oli Leonhard, jota kutsuttiin "Nartiksi". Kaijan miehen vanhemmat elivät ja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä ihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa. Tosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut helleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli, mutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän puhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi pitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien tottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin annetaan olla.
Eräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa vipu-koukussa.
"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet", kielteli ukko.