Isä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan, saadaksensa häntä piestä.
Ennenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että aidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut tutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia, vaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että ihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden sanojille sanoi hän: "aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni päälle".
Kerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa nähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu ja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: "kas niin, menestä vielä meidän aitaa hakkaamaan".
Tuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta muuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian pitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen kasvatuksen he saivat.
Vielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli molempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman sisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman sisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin elämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta elämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien parikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko kylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan "Kissuksi" ja Narttia "Artiksi", kummankin tappelu-halun tähden. — Mutta ryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja tuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.
Kun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan seurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he — enonsa pojissa, Kanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät, hakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja mielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi, ett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä "mukaistaanhan mullikin puskee".
Pienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja mitä heidän opetuksestansa kotona puuttui — pahuuteen, se täydennettiin ja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa oikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden ikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja elämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi vanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi ja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he kiroilemaan, vannomaan ja — tappelemaan ja mikä vielä surkeampi: juomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli, oli erottamaton.
Kunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa olevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle korkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka heissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.
Tosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin, kun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa Kanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä oli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja toimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus — niin, miks'ei heidän sopinut olla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi loimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja kokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.
Heidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos hyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä. Issu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai tuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen mielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon huonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen kokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston pyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja yrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan kieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja, ylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja sanoivat: "voi kuinka tuo poika on — viisas!" Kun Issu tuli isommaksi, alkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska kuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan päätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja hävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa pitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: "eihän nuot ole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja minkäpä me heille teemme!"