Olisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta niin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua erääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori parikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he osanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa siksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien kylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa rauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä pimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon akkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa akkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai haavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen huoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen vuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa kanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa paremmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät tuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina vuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti. Viimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä luoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön pimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.
Hirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat, miesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua; näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota urhoollisesti puollustettiin. — Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi kumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon toinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa. Roistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu, huuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli herättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja tuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin saatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat aivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven lähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.
Talon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin omaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä hyljätyn kosijan kostoa. — Hyi! — Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen Jussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli menossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston työnsä.
Nepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi miehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut muka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin mitään. — Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.
Eräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli oikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan talossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei asia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään liittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen käräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin ei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi murhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.
Eräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin kotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä löysi ensi-aamuna hevoshaastaan — hirtettynä.
Tuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus paikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos laki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat, oikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä uskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia pääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.
YHDESTOISTA LUKU.
Katsahdus suvun kunniaan.
Niin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja turvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian riippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän tietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa vääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet, minkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus toi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa polvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen tuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.