Asia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä kaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat neljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen kruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli heidän kunniansa.
Nyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta suvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka tulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi väärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli, jonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin onni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin. Hän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä anastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka teon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun kunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa, joka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä puolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman turmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin määrin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin oli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean hävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken kasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei siinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu näyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä. Semmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon paikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin — Vanhavirka — harmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen; näyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston kammottavaksi muistomerkiksi. —
Hänen poikansa ja hänen sisartensa pojat olivat menneet sille tielle, josta ei enään palata: ainoastaan hänen vanhin poikansa, Jussi, voi vielä sen tehdä, kärsittyänsä pitkän rangaistuksensa ja sitä toivoi Vanhavirka, sillä hänkin oli laillaan — isä.
Aika kului ja Jussi tuli kotia. Hänellä oli hyvät tuliaiset isällensä, semmoiset, joita ei isä ollut köyhyytensä vuoksi juuri usein viimeiseltä saanut. Hänkin oli laillansa poika ja viinaa oli hänellä tullessaan koko kannu. Siitä otettiin aika tulijaiset ja kaikki oli mielestä taas hyvin, sillä olihan poika nyt unhottanut vihansa ja ylenkatseensa isäänsä vastaan ja osottanut lapsellista rakkauttansa. Syytähän oli iloita.
Oli iltapäivä, jolloin Jussi tuli. Kun isä ja poika olivat sovinto- ja tulomaljat juoneet ja tulleet kumpikin hyvään nujakkaan, lähti Jussi kylälle "tervehtimään tuttujansa", niinkuin hän sanoi. Aamulla sai isä tiedon, että hänen poikansa, Jussi, oli — kiinni, kovasti raudoitettuna. Isä säpsähti ja purskahti itkuun taas, mutta hän ei maininnut minkä vuoksi hän itki — luultavasti sitä, että poika joutui kiinni. Jussi oli ensi yönä toveriensa kanssa tehnyt murtovarkauden, josta hän ja eräs toinen hänen tuttunsa saatiin itse työssä kiinni ja odottivat nyt palkkaansa. Isä kontturoitsi katsomaan vankein vartian luo vielä viimeisen kerran poikaansa.
"Hyvää päivää, isä! Kiittäkää Jumalaa, kun saitte viime iltana niin hupaisen ja ylitse vuotavan illan viettää, joita teillä ei enään liene juuri niin tiheästi; eikös pojastakin ole joskus jotakin hyvää?" sanoi Jussi hilpeästi isänsä tupaan tullessa.
Isä ei vastannut mitään, loi vaan katseensa maahan.
Jussi oli jo ennestäänkin korvissa ja oikeus tuomitsi hänet muun korkeimman ruumiin rangaistuksen ohessa ikuiseen vankeuteen ja niin meni Jussikin — kunniaansa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Loppukatsahdus.