Nyt vasta Vanhavirka yksinäisenä, toivotonna oli. Olipa hän niin kauan toimeen tullut, kun poikansa, Antti, eli. Olipa hän vielä silloin useinkin saanut haluttua ilojuomaansa — viinaa ja muutakin ruokaa kurjan henkensä yllä pitämiseksi. Tuo turva tuli häneltä pois ja puutetta, kurjuutta kärsi hän kota-tuvassaan. Hänen ainoa toivonsa ja lohdutuksensa oli ollut vankeudestaan palaavassa pojassaan, Jussissa — semmoinen toivo, että hän hankkisi hänelle ruokaa ja viinaa, — miten tahansa, siitä ei ollut kysymystä. Eikäpähän poika ollutkaan kuulematon isänsä toiveille eikä tahdolle: sen osoittivat hänen ensi-yölliset yrityksensä, mutta se ei onnistunut. Kurjaksi, turvattomaksi, köyhäksi, puutosta kärsiväksi jäi nyt Vanhavirka ypö yksinään kota-tupaansa. Hän ei ollut koskaankaan tottunut työtä tekemään, sillä vähemmin hän nyt vanhalla, rangaistuksista kyyristyneellä ja kutistuneella ruumiillaan kykeni henkeään elättämään. Jonkun vuoden kuluttua pyysi hän pitäjän vaivaishoidon toimittamaan hänet ruodulle. Sitäkään ei hänelle sallittu, siitä syystä, että hänellä oli vielä maata, ja — kota-tupa. Hän oli sen johdosta pakotettu myömään tuon ainoankin omaisuutensa. Siitä saaduilla rahoilla eli hän vielä jonkun ajan entistä elämäänsä — joi, kun sai viinaa, ja oli juomatta, kun ei saanut — selvä asiahan se.
Ei koskaan kuultu hänen suustansa mitään katumuksen sanaa, ei mitään päivitystä siitä, että hän itse oli onnettomuuteensa syypää, ei mitään siitä, että hän oli huonosti kasvattanut lapsensa, ei mitään siitä, että hän oli itse syöstänyt lapsensa perikatoon, ei mitään siitä, että hän oli turmellut, myrkyttänyt tuhansia ihmissydämiä.
Tosin kuultiin hänen nytkin, kun hän sai viinaa päähänsä, jonkun veisuun tapaisesti, murheellisen näköisenä jörröttelevän: "Täällä minun täytyy oleskell' ja kiiveskell', Häpeän ja kunnian välill'," mutta ei hän koskaan lisännyt veisuusensa: "Vaan jos käyn Kristuksen jälill'," joka on seuraava sä'e siitä kirkkovirrestämme, josta hän oli tuon muka hänelle sopivan ja mieluisen paikan valinnut. Mutta siihenkin oli hän jo pannut omiansa lisäksi, jonka hän lienee paremmin taitamattomuudesta tehnyt kuin vapaasta tahdostaan. Niin. Hän ei ollutkaan koskaan viljellyt Jumalan sanaa, eikä hän siihen kyennytkään, sitä vähemmin ymmärsi hän sitä.
Kauan ei hänelle ollut turvaa tuon ratki pienen ja mitättömän maan palasen ja kota-tuvan vähäisessä hinnassa, ja yhä suurempaan kurjuuteen vajosi hän, mutta hätä neuvon keksii. Kun kaikki turva ja toivo oli pettänyt, hankki hän itselleen yksinkertaiset köydenkehruukalut. Ne muassa kulki hän kylästä kylään, talosta taloon, kehräten köysiksi jouhet, sian-villat ja tappurat niissä taloissa, joissa niitä sattui olemaan. Sillä tavalla elätteli nyt viimeiseltä henkeään tuo ennen niin loistava, rikas ja mainehikas Kanniaisen lautamies — joi kun sai, ja söi, kun sai, mutta usein oli liian pitkät välit kumpaisellekin tarpeelle.
Toinen Vanhanviran sisarista asui pienessä, köyhässä, kurjassa mökissä; toinen sisar oli jo aikoja ollut — ruodulla. Tuo mökki oli nyt ainoa suvun omaisuus, sillä sisaretkin miehineen olivat joutuneet häviöön jumalattoman elämänsä ja poikiensa vuoksi. Tuossa sisarensa mökissä piti Vanhavirkakin majapaikkaa sitä myöden, kun hän oli pakotettu myömään oman kota-tupansa. Kun hän sai köysien kehruulla sen verran kokoon, että hän voi saada viina-hallin, tuli hän sen kanssa sisarensa mökkiin ryypiskelemään saalistansa. Vuoteena hänellä tuossa kurjassa ja ahtaassa mökissä oli vaan pehku-koko nurkassa, joka aina ulkoa tuotiin mökkiin silloin kuin veli tuli kotiin retkiltänsä. Siihen hän kallistui maata, kun hän oli kyllikseen saanut maistella taskumatistaan ja mustia, likasia ryysyjä sai hän peitteekseen.
Oli hirveän kylmä ja ankara lumipyry eräänä talvena. Kurjassa mökissä ei ollut paljon suojaa ulkona vallitsevaa hirmuista myrskyä vastaan, niin hatara oli mökki. Oli muuten hiljainen ilta. Mökin ainoa asukas oli nyt saanut vieraan, erään köyhän akan, joka sattumalta oli tähän joutunut, eikä päässyt pois lähtemään pahan ilman vuoksi. Kahden he olivat nyt mökissä, jossa he kokivat itseänsä suojella vilulta, niinkuin parhaiten taisivat; mökin omistajan mies oli aikoja jo kuollut. Ainoista mökin puuvaroista oli tehty valkea takkaan, lisäämään tai oikeammin sanoen palkitsemaan sitä vähäistä lämpöä, jonka myrsky oli tuiki tarkkaan nuolaissut hatarasta, porstuattomasta mökistä, mutta tuossa kituvassa tilassaan ei valkea voinut juuri paljon lämmittääkään, jos ei kylmiäkään noita kahta mökissä olijaa.
Tuommoinen oli mökin sisällinen tila ja asu samana hetkenä, jolloin mökin ovea ruvettiin ulkopuolelta kovasti rytyyttämään. Vaimot kiirehtivät sitä avaamaan, sillä he olivat panneet oven, vointinsa mukaan, kiinni sisäpuolelta. Ovi aukeni ja sisään kompuroitsi puoleksi kohmettunut ja kylmettynyt mies; se oli mökin väli-aikainen asukas — Vanhavirka. Heti huoneesen päästyänsä tunki hän kohmettuneet kätensä huonosti palavaan valkeaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kerralla nielaista sen vähäisen lämmön kipinän, joka huonosti palavista puista lähti. Hän värisi ja vapisi vilusta, niin että hänen repaleiset nuttunsa niemekkäät ja hetuleiset liepeet ja irti ratkenneet paikat tärisivät kuin haavan lehti. Hän ei hiiskunut mitään, käänteli ja lämmitteli vaan itseänsä niin paljon kuin vaan voi.
"Mitähän sinäkin, onneton, olet lähtenyt liikkeelle ihmisistä näin kovalla ilmalla?" sanoi mökin akka vihelijäiselle veljelleen.
Kurja veli ei vastannut mitään suullisesti, sanallisesti, mutta repaleisen nuttunsa povesta veti hän täysinäisen viinapullon, josta hän alkoi ehtimiseen maistella suulta. Tuo taskumatista maisteleminen oli enempi kuin suullinen vastaus. Kun hän oli huonon valkean ja viinapullonsa avulla vähän sulannut kohmetuksistansa, istui hän takan viereen hirren päästä tehdylle jakkaralle, eikä puhunut yhtäkään sanaa; istui vaan kumarruksissaan ja tuki päätänsä kädellään; ainoa tehtävänsä oli vaan väliin maistaa pullostaan.
Pehku-kupo tuotiin nyt ulkoa mökin nurkkaan. Puku päällä köyrähti Vanhavirka kylmille pehuille, ja mustat ryysyt nakattiin hänen päällensä. Äänettömänä, mykkänä tyytyi hän kohtaloonsa — siltä ainakin näytti; taskumattinsa pani hän huolellisesti pystyyn lattialle viereensä, kenties kylmän ja surunsa varalta. Vaimot laittivat myös itsensä maata, sitten kun he olivat sammuttaneet ainoankin valkean takasta. Kun valkea oli sammutettu, alkoi kuulua lattialta hiljaista itkun nyhkimistä. Se oli tuo pehuilla makaava kurja mies, joka tuota teki. Mitä itkikään, mitä miettikään hän nyt? Kenties oli hänen entinen elämänsä ensikerran eläessään nyt hänen edessään paljastettuna — niin, kenties. Pimeässä kuulivat vaimot selvästi, kuinka pullon pohja hiljaa tavasta naksahteli ja kolahteli lattiaan, joka osoitti, että tuosta lähteestä tavasta otettiin lievikettä käsillä olevalle surulle.