"Voi, Maija — Maija oli sisaren nimi — Voi, Maija! Ei rikkaus ole suurin onni ihmiselle tässä maailmassa", sanoi itkun seasta värisevä ääni lattialta — se oli Vanhanviran ääni.
"Ole joutavoimatta ja nuku pois", sanoi sisar.
"Niin sinä sanot", kuului taas lattialta.
Sitten oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, ett'ei muuta kuulunut kuin joskus pullon pohjan hiljaiset kolahtelemiset.
Ne olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja semmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot sanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties.
Vaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty.
Aamu tuli. Vaimot heräsivät. Kylmä viima tuntui mökissä käyvän ja yksinkertaiset, päreillä paikatut, rikkeimet akkuna-ruudut olivat niin jäässä, että alkava aamu näkyi mökkiin niinkuin lumihangen läpi. Vaimojen suusta lähtevä henki näkyi mökissä niin vahvana vesikaasuna kuin kaksi vankkaa savutorvea olisi purkanut savuansa tyyneesen ja selkeään talvi-aamuun. Vaimot raottivat ovea; ilma oli kaunis ja tyyntynyt.
"Jussi, nouse ylös!" sanoi sisar joksikin kovasti.
Ei mitään vastausta.
"Jussi, nouse ylös! Nyt on jo päivä", toisti sisar, ja samassa hän tölmäsi jalallansa pehku-koossa makaavaa ja ryysyihin käärittyä veljeänsä.