Ei nytkään mitään vastausta.
"Miten hän nyt niin siki nukkuu?" sanoi sisar ja sieppasi samassa ryysy-peitteen pois makaavan päältä.
Kauhistuen vetäysi hän takaisin. Makaavan veljensä lasittuneet, avonaiset silmät tuijottivat häntä vasten silmiä ja suu näytti siltä kuin se olisi aikonut sanoa: "niin sinä sanot". Hän oli — kuollut, tuo veli tuossa lattialla pehku-koossa. —
Viinapullo oli kauniisti pystyssä lattialla; se ei ollut aivan tyhjä, mutta tyhjä oli nyt sydän — henki, elämä oli sieltä paennut. — Hän oli sukunsa viimeinen mies, joka näitä maita oli viimeksi polkenut.
Niin. Paennut oli nyt hänen henkensä, mutta se oppi, jota hän oli aikanaan levittänyt ja istuttanut, ei ollut paennut; se vaan juurtui, kasvoi, varttui, leveni, kyti, kaatoi, haaskasi ja turmeli ihmiskuntaa. Vainajan vaikutuspiiri ei pysähtynytkään hänen omaan sukukuntaansa, jotka kaikin olivat nyt menneitä miehiä, niin aineelliselta kuin henkiseltäkin kannalta katsoen, ei, vaan se ulottui paljon laajemmalle, kylihin, pitäjiin, maakuntiin, niin laajalle ulottui se. Paljon oli kruunun rautainen käsi korjannut pois tuon opin seuraajia, mutta eipä pahuus ja hirveät rikokset kuitenkaan loppuneet, sillä ne vaan elpyivät ja kukoistivat. Uusia aina pirumpia veijareita ilmestyi sialle, jos kuinkakin paljon olisi entisiä kiinni saatu ja pois viety, ja yhä suuremmassa määrässä; näyttipä siltä kuin helvetti olisi kitansa aukaissut siltä kohdalta maatamme, josta se olisi pahoja henkiä syösnyt paikkakunnan täyteen. — Niin pian paha levenee ja niin suuressa määrässä!
* * * * *
Ystäväni! Tässä olen silmiesi eteen laskenut erään hirveän, mutta kumminkin tosikuvan elämästä. Hirveä on tämä kuva, mutta hirveää oli se ihmiselämäkin, josta tämä kertomus on otettu. Yhdestä ainoasta ihmisestä, Kanniaisen mahtavasta Laurista sai tuo turma ja saasta alkunsa. Väärällä, vilpillisellä lastensa kasvatuksella alkoi hän sen. Hän ei pitänyt vilpillistä tekoansa muuna kuin joutavana rikosten muoti-asiana, mutta sillä veti hän Jumalan kostavan käden sukunsa ja suuren osan kanssa-ihmisiensäkin päälle. Ei koskaan liene vanhurskaan Jumalan omat pyhät sanat paremmin toteentuneet kuin ne tässä paikkakunnassa toteentuivat, nimittäin nämät: "Minä Herra sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat".
Eräs sen ajan virkamies laski lukua, kuinka monta kymmentä syltää olisi jonkun vuosikymmenen päästä tullut halkoja niistä raippavitsoista, jotka tuosta yhdestä vilpillisestä lastenkasvatuksesta juontuneiden pahantekijäin selkiin murskaksi pyntättiin. Eikö tuo ollut kummallinen ja harvinainen lasku? Ja että tuommoiseen laskuun on voitu ryhtyä, mitäpä todistaa se? Mitäpäs muuta kuin että asia on ollut olemassa. Eikö tosiaankin kumma kuin luontokin, metsä voipi kärsiä ihmisien pahuuden tähden?
Jospa joku ottaisi vaivaksensa laskea lukua, kuinka paljon turmelusta ja häviöä, kuinka paljon viheliäisyyttä, surua, tuskaa ja kyyneliä, kuinka paljon hirmua, pelkoa ja kauhistusta, kuinka paljon riettautta, syntiä ja jumalattomuutta, kuinka paljon sielun vaaroja ihmiskunnalle tuotti tuo vilpillinen lasten kasvatus. — Niin, jospa sen kykenisi joku tekemään, niin olisi se hyvä olemassa selvillä. Mutta tuohon laskentoon ei kykene yksikään kuolevainen, sillä liian kallisarvoista, liian painavaa on tuo Luojan kädestä lähtenyt kaikkein kallein, kuolemattomilla sieluilla varustettu tavara, mitattavaksi ja punnittavaksi ihmisien vaakakupilla tahi arvosteltavaksi ja määriteltäväksi kuolleilla, hengettömillä numeroilla ja luvuilla. — Siihen ei pysty yksikään, sanon vieläkin.
Jospa minulla olisi ukkosen ääni, niin minä täristäisin kaikkien isien ja äitien sydämiä ja huutaisin heille: ottakaa vaari lastenne kasvatuksesta, joiden haltiaksi Jumala on teidät uskonut. Varokaat, ett'ette kylvä heidän nuoriin sydämiinsä turmeluksen ja turhuuden siemeniä, sillä suuri on teidän edesvastauksenne oleva, jos lapsenne teidän tähtenne joutuvat Kanniaisen Laurin lasten tielle. Minä huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he kasvattaisivat lapsensa Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, sillä, joka ei häpee ihmisiä, ei se pelkää Jumalaakan, ja kuitenkin Herran pelko on viisauden alku. Minä huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he yhdistäisivät voimansa tuota tärkeää kutsumistansa täyttämään, sillä mitä auttaa se, jos toinen rakentaa, kun toinen maahan lyö, jos toinen istuttaa, vaan toinen repii, jos toinen puhdistaa rikkaruohoista, mutta toinen kylvää niitä. Vanhemmat! Tutkikaa itseänne ja jos näitä merkkejä löydätte itsessänne, niin silloin jo synti väijyy oven edessä, ja ellei parannusta tule, pistää se teihin, pistää lapsiinne ja kenties kuinka moneen ihmiseen se vielä pistääkin kuolettavan haavansa.