"Eikä käynyt… Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on valehtelija," intteli pikku veli.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Sen on isä sanonut."
"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.
"Mitäs linnusta … joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut … mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni orakeli.
Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.
Samassa astui Ellu huoneesen.
"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin käsiinsä saamaan.
Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.
"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.