"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.
"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.
"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?" aloitteli vieras.
"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.
"Oppisihan siellä aina jotakin."
"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.
"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi Nestori.
"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa vihaisesti silmiin.
Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä huoli."
Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa. Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan, mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään. Sentähden sanoi hän: