"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."
"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.
"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan kouluun," sanoi vieras.
"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä vihdoin.
Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa. Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.
Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa, näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa. Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.
Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata sydämensä syvimmät tunteet hänelle.
"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti… Välisti minun täytyy tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät, tavasta suurissa parvissakin. Niin — kupeenikin on revennyt. Eräänä kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun … siinä se meni… Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi… En ole tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä… — Mutta nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi, ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi — toivoi voivansa parantua.
Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.