Vanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa, sillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.
"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän yrittäisikin, eikä hän yritäkään," sanoi Paavo vähän itserakkaasti.
Wolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin Hakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että mentäisiin heidän saunaan.
"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?" kysyi Paavo.
"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi tupaan mennä," selitti Wolmari.
Kun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli esitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua silmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin peljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat pitkällensä, kumpikin eri lavolle.
"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla," sanoi Wolmari.
"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan," vastasi Paavo ja avasi samassa akkunan.
"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä," sanoi Wolmari surullisesti ja huokasi raskaasti.
"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun vaan koet vakauttaa itsesi," sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa Wolmarin salaperäinen umpimielisyys.