"Meidän köyhyytemme on juuri meidän rikkautemme."
"Mitenkä se on ymmärrettävä?"
"Minä selitän. Me olemme laajassa piirissä kuuluisia ihmisiä, ja juuri laiskuutemme ja sitä seuranneen köyhyytemme vuoksi. Mökkimme on lähellä kaupunkia, ja kaikki kaupunkilaiset tuntevat tarkoin meidän tilamme. Ei ketään parempaa ihmistä käy kaupungissa, joka ei saisi tietoonsa kylän laiskinta miestä, jonkalaisen nimen he minulle ovat antaneet, sillä kaupunkilaiset kertovat meistä heille liiaksikin tarkoin. Tästä kaikesta on seurauksena, etteipä monta semmoista matkustajaa tästä sivu kulje, joka ei pistäysi meitä katsomassa; tavasta käy niitä kaupungistakin suurissa parveissa. Mutta nyt on niin, ettei yksikään heistä tule tyhjinkäsin, sillä aina heillä on jotakin tuomista, jos ei rahaa niin ruokaa. — Siinähän se on koko salaisuus", selitti isäntä toimessaan.
"Sanoitte liiaksikin selittävän teidän köyhyyttänne, minun mielestäni ei sitä voi koskaan kylliksikään selittää", arveli vieras.
"Kyllä… Tuskinpa on koko maailmassa olemassa semmoista asiaa, johon ei voi lisiä panna. Liikana minä pidän sen, kun on sanottu akallani olevan verkkoresusta kääräistyn hameen päällä … eihän sitä nyt sentään verkkoresusta"… selitti isäntä loukatun tunnolla.
"Mutta eikö tule välistä pitkä aterian väli?"
"Tulee kyllä — — noin päivä, kaksi, mutta vähätpä siitä … kun sitten saamme taasenkin ruokaa, niin syömme sitä runsaammin."
"Kuinka niistä pitkistä pulista päästään?"
"Eipä hätää mitään. Kun aika rupeaa kovin pitkäksi käymään, eikä ketään satu taloon pistäymään, lähtee akka käväsemään kaupungissa. Kaikki hänet tuntevat ja rientävät kilvan hänelle apua antamaan; pian on hän kotona, suuri kontti ruokavärkkiä täynnä ja poissa ovat silloin puutokset… Kyllä minulta on niin hyvä ja toimellinen emäntä, että…" jatkoi isäntä selitystään.
"Kyllä te kuitenkin olette, mielestäni, valinneet hyvin huonon osan näyteltäväksenne", sanoi vieras avonaisesti.