"Mahdollista kyllä, että monen mielestä niin on. Mutta tässä maailmassa on monenkaltaisia elämän-osia näyteltävinä ja paljon huonompiakin kuin tämä meidän. Huonompi on sekin, kuin kourastaan toisen miehen kukkaroa ja laaria, luulen ma", arveli isäntä.
"Tosi kyllä."
"Niin, todellapa se taitaa tuntua — —. Ei meidän papinkirjassamme ole mitään pahoja merkkejä", vakuutti isäntä.
"Mutta pitäisi sitä sentään senkään verran toimia, että saisitte paremman huoneen, sillä kovinhan tämä on kurja, senhän myöntänette itsekin", intteli vieras, huolimatta isännän selityksistä.
"Myönnän kyllä, mutta, jos paremman laittaisimme, emmehän sitten enään olisikaan laiskoja ja köyhiä. Kukaan ei meitä kävisi katsomassa, eikä tuomassa meille apua, ja niin olisimme elinkeinomme kadottaneet. Mutta jos alkaa tarkemmin katsotaan, ei mökkimme ole niinkään huono ja eduton kuin outo luulisi. Rakennusaineet eivät maksa mitään ja päälliseksi ne eivät laho koskaan. Jos siinä jostakin kohdasta vyöryy seinä liian ohkaseksi, on ympärillä määrätön paljous Jumalan luomaa hiekkaa, jota saa roskapaikkaan luoda niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan tule kieltämään, eikä maksua siitä vaatimaan. Ei laho multahirret, ei seinät eikä lattia. — Ei mistään tunge kylmä huoneesen, sillä vahvuutta on joka puolella. Kovilla talvipakkasilla ovat vireämmät ja toimeliaammatkin mökkyrit paleltua kuoliaaksi, mutta me vaan nauramme kylmällä ja makaamme mökissämme palavissa päin, niinkuin karhu pesässään. — Niin, eipä tämä ole niinkään huono", puolusti isäntä oikein politikoitsian tavalla.
"Kummallisia ihmisiä! — Ettekö kertoisi minulle jotakin entisestä elämästänne?" sanoi matkustaja.
"Mitäpä siinä lienee kertomista. Ketäpä he huvittanee, jos saa tietoonsa, että olemme molemmin köyhäin lapsia ja että kymmenvuotisista pitäin olemme saaneet itse hankkia leipämme, kuten parhaiten olemme voineet. Vieraan työllä koetin minäkin elatustani hankkia, mutta palkkani ei riittänyt siivo vaatteeksikaan päälleni. Mieheksi tultuani koin raataa yöt ja päivät kuin orja ja säästää, mutta mitäpä siitä oli hyvää, sillä kaikki meni ruokaan ja vaatteesen.
"Vihdoin rupesin tuntemaan, ettei ihmisen ole yksinänsä hyvä olla.
Silloin tapasin minä tämän vaimoni ja niin solmittiin ikuinen liitto.
"Olimme nuoria, terveitä ja työhön tottuneita … toivoimme niin paljon. Saimme kylän rikkaimmalta mieheltä lupiin maata mökin paikaksi ja viljeltäväksi, mutta minkäänlaista kirjallista liittoa ei tehty. Muistutin siitä usein isännälle, mutta hän vaan sanoi: 'Ennätetäänhän tuo nyt' ja niin ei tullut kirjain teosta mitään. Hyvällä luottamuksella ryhdyimme niine kirjoineen innolla työhön. Ja kun ei ollut vielä monta lasta, saimme ennen pitkää taloutemme siihen kuntoon, että pari lihavaa lehmää mylvi navetassamme ja pellostamme saimme vuodeksi ruokaa; huoneet olivat myös aika sievät.
"Eräänä kertana pyysin minä taasenki isäntää kirjain tekoon.