"'Kuka sen on kuullut,' sanoi hän pirullisesti nauraa virnistellen.
"'Tottahan edes työvaivat maksatte?' utasin minä kauhulla.
"'En penniäkään.'
"'Minun täytyy koetella lain kautta,' sanoin minä epätoivossani ja sydämmeni jyskytti niin kovasti, että koko ruumiini heilui.
"'Koettele vaan,' sanoi hän ja meni tiehensä.
"Muutaman päivän perästä sain minä virallisen käskyn muuttaa pois mökistäni.
"Epätoivon vimmassa annoin minä hänelle haasteet työvainioista, toivoen siltä suunnalta apua. Kun asia oikeudessa käsiteltiin, väitti isäntä kiven kovaan, että minä minkäänlaisetta hänen luvattaan olen ominlupini rakentanut mökkini hänen maalleen ja ruvennut väkivaltaisesti hänen maataan viljelemään. Tämän johdosta pyysi hän, että mökin tilukset tuomittaisiin hänelle takaisin ilman minkäänlaisitta työvaivoitta. Kun ei minulla ollut kirjanlappua, eikä vieraitamiehiäkään, joilla olisin voinut omistusoikeuteni toteennäyttää, tuomitsi oikeus asian isännän eduksi, ja niin olin nyt mökitön mies. Huoneet olivat kyllä vielä omat, mutta tuomittuin käräjäkuluin maksuksi myötiin ne huutokaupalla. Huutokauppatilaisuudessa antoi hän tietää, että huoneet ovat välttämättömästi vietävät heti hänen maaltaan pois. Kukaan ei uskaltanut tarjota niistä mitään, mutta vihdoin isäntä tarjosi juuri sen verran, mitä hän oli saapa minulta käräjäkuluja ja siihen ne menivät.
"Me jouduimme nyt surkeaan epätoivoon. Koimme tehdä työtä niin paljon kuin voimme, saadaksemme jotakin kokoon, aloittaaksemme uudestaan. Mutta tuli useita katovuosia ja työpalkat olivat niin huonot, että saimme nähdä alituisesti nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Meillä ei ollut vielä kuin kaksi lasta ja hekin saivat nälkää ja puutetta kärsiä, ja tämä kaikki kävi kovin sydämelleni.
"Kun ei mistään näyttänyt apua olevan, heitin minä kaikki hellolleen, sillä kuolemakin tuntui paremmalta kuin semmoinen elämä, jonka täytyi taistella olemisestaan kurjan vilpin ja petoksen alaisena ja joka oli täynnä epätoivoa ja kurjuutta.
"Silloin rakensin tämän kuopan ja tulimme tähän asumaan. Kauan saimme kärsiä kauheaa nälkää, ennenkuin ihmisten huomio alkoi kääntyä puoleemme. Mitään muuta elatuksen keinoa ei meillä kaukaan aikaan ollut kuin se, mitä akka sai kerjäämällä kokoon ja sitä ei ollut paljon. Vihdoin riensi meidän Herramme apuun ja rupesi antamaan meille tiheästi pienokaisia. Niiden vuoksi täytyi ihmisien kasteelle kuljettanisenkin tähden käydä kuopassamme ja joka vaan kerran täällä kävi, eipä hän voinut olla meitä säälimättä. Tällä tavalla alkoi kurjuudestamme levitä tieto miehestä mieheen, talosta taloon ja kylästä kylään, ja pian alkoi apua tulla monelta haaralta.