"Eilen."
"Ja ruoan puutteessa olette niin kauan olleet syömättä?
"Mitenkäs sitten?"
Matkustaja rupesi kaivamaan taskujansa. Kaikkien, vaimon, lasten ja isännän katse kääntyi nyt vieraasen. Kun vieras sai kukkaron käsiinsä, pisti hän isännän kouraan vähän rahaa. Tämä ei noussut nytkään makuultansa ylös, piti vaan jo varaselta kättänsä ojennettuna, varmasti nähtyään, että vieras ainakin pistää jotakin hänen kouraansa.
"Kas niin! Nythän ymmärrätte täydellisesti millä me elämme ja että syömme lihaakin, emmekä paljaita luita. — Laitapas, Pirjo, itsesi pian ruokaa ostamaan ja tuo lihaakin… Niinhän se on: rahallahan me melkein aina ruokimme ostamme", puheli isäntä iloissaan oikein verolaiskan tavalla.
Lapset lakkasivat telmimästä ja tyytyväisyys loisti heidän kasvoistansa. Heillä ei tähän asti näyttänyt olevan mitään vaillinkia, eikä huolta syömisestä, mutta nyt kun tämmöinen äkkinäinen käänne tuli heidän hetkelliseen elämäänsä, vaikutti se heissä taikavoiman tavalla, synnyttäen heihin uutta toivoa ja luottamusta, sillä saatiinhan nyt taasenkin jotakin syötävää, Hiljaisina ja tyyneinä istuivat he nyt mikä missäkin nurkassa, avosuin katsoa töllöttäen vierasta.
Emäntä rupesi kiireesti toimittamaan itseänsä matkalle. Suuria varustuksia ei hänen näyttänyt tarvitsevan sitä varten tehdä.
"Siitä on kuitenki hyvä, kun minulla on niin hyvä akka. Ei vielä kertaakaan hän ole sanonut, että hänellä on huono, laiska ja toimeton mies. Nöyränä ja nurkumatta tyytyy hän kohtaloonsa ja ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät — se raukka", puheli isäntä oikein hellän aviomiehen tavalla.
Vaimo hymyili ja kiirehti matkaan.
Ennen emännän lähtöä kiirehti vieraskin lähtemään. Hän jätteli hyvästi emännän ja lapset kättä puristaen, isäntä ei noussut nytkään ylös, pitkäveteisesti ojensi hän vaan makuultaan kätensä vieraalle.