"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä", jatkoi kyytimies vilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka todellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.
Kun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne. Maantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen hädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.
Asuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin sylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen, ja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet, välineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli laudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti porstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka. Tämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne sitten Kättä-Riston huoneet olivat.
Ulkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä risun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut, tuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua, niin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli siihen hevostansa ajaa.
Tuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni, sievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja järjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit olivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät hyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli punaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha eteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.
Mökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti rehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli kylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin hyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt ainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat kuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. — Useita sarkoja näkyi olevan kedossakin.
Sama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän laiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa mutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien poikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle pistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa koskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä kalanpyydyksiä.
Kun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt mennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta sinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies seisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja toisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä näytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei, aina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa perästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
"Ei, ei. — Ei tarvitse … kyllä minä nämät… Onpa pitänyt ennenkin saada … mistäpä se aina apu tulisi", sanoi hän vaan itseensä luottavasti.
Kun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa tuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän oudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän tunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa vilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja pyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.