"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän niin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen vuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni, eikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin pääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja epätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani hänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta hän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja aikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme. Ei hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli — se raukka."
"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?"
"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema, sillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin heikonnut, että hän oikein horjui."
"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?"
"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet…? Eihän toki, eihän toki… Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon, että voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin… Olisipa sekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin apuun", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti ajatellaan.
"Milloin sitten vaimonne kuoli?"
"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun viikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären. Tuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin heikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista rynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti hän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin niin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen ottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! — ajatelkaas — olla käsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja horjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa jättämänä — olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja turvana — ajatelkaas miltä se tuntuu", selitti Risto kiihkeästi ja taas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa, vaan silmiänsä.
"No, onko teillä ollut lapsikin?" kysyi matkustaja ihmetellen.
"On ollut ja on vieläkin", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.
"Vieläkin! Missä hän nyt on?"