"Ei ollut helpot hetket tuossa toisessa asumuksessa elämää alotellessakaan. Vanhimman lapsemme selkään oli jo kauvan kasvattanut kuppaa ja se paheni pahenemistaan, vaikka se oli myötäänsä lääkärin hoidossa. Nyt ilmestyi poikaan toinenkin yhtä paha ja auttamaton tauti, rupesi, näette, oikeaa ronkkaa ajamaan ja särkemään. Ainoilla penneilläni koin hankkia nytkin lääkärin apua, mutta eipä siitä ollut mitään apua, sillä ronkka yhä vaan paheni ja viimein puhkesi se märkiä juoksemaan. Yhä vielä nytkin on se auki, ja jalka on kuivettunut hienoksi kuin niisivarpa ja on paljon lyhempi toista. Raukka ei pääse selkänsä tiestä mihinkään — — se raukka.
"Niin. Voi mitä tuskia hän onkaan saanut kärsiä, poika raiska. Voi kuinka mielelläni olisin antanut puolen hengestäni, jos vaan olisin sillä voinut hänen tuskiansa lievittää, mutta eipä siitä olisi mitään apua ollut.
"Tämmöiseen kurjuuteen ja ahdinkoon joutuneena, lisäsi tämä paljon ensimältä minun kuormaani. Monasti sain hartaasti ajatella, millä tavalla voisin päivän päähän päästä. Entisiä varoja ei ollut ja työni ei riittänyt vähäisiinkään tarpeisiimme, vaikka koin ansaita minkä voimani vähänkin myöten antoivat. Ei ollut yöllä ei päivällä lepoa, sillä päivät koin tehdä työtä ja yöt hoitaa sairasta poikaani ja muita lapsiani. Usein olin niin uuvuksissa että päätä huimasi ja korvat suhisi niin kummallisesti; semmoisissa tilaisuuksissa en ollut voida pystyssä pysyä, vaan menin yhtenä tollona seinästä seinään. — Olen uneuttanut mainita, että olin avukseni ottanut keskenkasvuisen tyttösen, päästäkseni paremmin työhön.
"Kummalta tuntui elämä. Usein muistui mieleeni Riston sanat, että saisin lunastaa talomme takaisin, jos vaan voisin. Tämä oli ainoa hyvä tieto silloisessa elämässäni, mutta kuinka muka voisin? Mistä ja mitenkä voisin ansaita ja saada yhdenkään markan, joka liikeneisi talomme takaisin lunastamiseen? Siinä olivat kysymykset, mitkä antoivat paljon työtä ja usein mietin niitä niin paljon, että päätäni alkoi pyörtää. Jospa olisi edes semmoista pysyväistä työtä, josta saisi rahan päästyään, voisi silloin jotakin toivoa, mutta sitäkään ei ollut kuin silloin tällöin, mietin minä itsekseni.
"Eräänä kertana vaivasin itseäni taasenkin näillä mietteillä ja ajatuksilla. Silloin juohtui mieleeni, että meillä oli paljon miesvainajani hyviä vaatteita, joita emme koskaan voi hyväksemme käyttää muutoin kuin myömällä. Tämä oli mielestäni onnellinen keksintö, ja heti rupesin myöskentelemään tuota meille tarpeetonta kalua. Ja kun hyviä vaatteita oli runsaasti, sain minä niillä kokoon nätin rahasumman.
"Tällä ei vielä pitkälle päästy, mutta yksi keksintö synnyttää toisen. Meillä oli paljon hyviä huonekaluja, jotka miesvainajani oli tehnyt. Me emme tarvinneet niitä nykyisessä pienessä asunnossamme kuin vähäisen osan, ja kaikki liiat kalut olivat entisen kotimme ylisillä joutilaina ja mitään hyödyttämättä. Miks'en voisi näitä myödä, niinkuin vaatteitakin, sillä ovathan nämät meille nykyään aivan tarpeettomia ja jos niitä vielä joskus tarvitseisikin, voimmehan niitä saada, jos varat riittävät, ajattelin minä. Oitis rupesin niitäkin kaupittelemaan ja kun ne olivat hyviä kaluja, kävivät ne pian kaupaksi.
"Tällä tavalla sain kokoon useampia satoja markkoja ja tämä oli minusta paljon. Tarjosin niitä Ristolle talon lunastuksen lyhennykseksi, mutta ei hän ottanut niitä vastaan.
"'Pitäkää näitä rahoja pääomananne ja koettakaa kartuttaa niitä. Jos nyt nämät antaisitte pois, niin ei teille jäisi mitään mahdollisuutta saada varoja, sillä työllänne ansaitsemat rovot tarvitsette kyllä elääksenne', sanoi hän.
"'Mitenkäpä minä niitä kartuttaisin?' sanoin minä.
"'Voisittehan ostaa viljaa, käytättää jauhoiksi, leipoa ja myödä; sopisi myös tehdä maltaita, panna olutta ja sitäkin myödä', opasti hän.