"Ettekö saaneet silloinkaan köyhäin apua, kun oli kaikkian ahtaimmat ajat?" kysyi matkustaja.
"Köyhäin apuako?" sanoi vaimo säikähtäen. "Eihän toki, Jumalan tähden. Ennen olisin tehnyt työtä henkeen asti, ennenkuin olisin alennut niin kurjaksi, että olisin tahtonut köyhäin apua — —. Ei toki, ei toki", jatkoi hän sitten itseensä luottavasti.
"Ja teillä on oma talo nyt, niinhän muistelen teidän äsken sanoneen?"
"Onhan se … oma entinen talo."
"Myös Ristolle maksettu, eikö niin?"
"Kyllä se totta on; hän ei enään velo mitään."
"Kuinka se kävi — miten oli lopputili?"
"Sitätehden kuin sain peltoa raivatuksi, sitätehden karttui varallisuuskin vuosi vuodelta. Kun sain kokoon puolitoista tuhatta markkaa, vein ne Ristolle. Hän hämmästyi niin, ettei toviin aikaan voinut puhua mitään.
"'Minä en olisi voinut uskoa, että te näin pian saisitte näin paljon rahoja kokoon. Luottamusta kyllä on minulla teihin ollut, mutta tämä menee mahdottomiin. Minun käytökseni teitä kohtaan tuntui mielestänne ehkä kovalta, kun ajoin teidät pois omista huoneistanne, mutta teidän hyväänne kuitenkin tarkoitin, nyt voin sen tarkemmin selittää. Minä olen saanut huoneistanne vuokraa vuosittain kaksisataa markkaa ja minun velkani kasvu niiden jälkeen sadalta ei tee enempää kuin sata kymmenen markkaa. Pää-oman lyhennykseksi on siis huonetten vuokrasta joka vuosi jäänyt yhdeksänkymmentä markkaa. Kun pää-oma on joka vuosi lyhennyt, on kasvukin lyhennyt ja nyt ette ole minulle enään näinkään paljon velkaa. Te saatte tuomista rahoistanne takaisin neljäkymmentä markkaa ja sitten olemme kuitit. Alkujaan olikin tarkoitukseni semmoinen, että tällä tavalla kuoletan vähitellen koko velan ja annan sitten talon teille takaisin. Kumminkin olisi se keino vetänyt pitkälle, mutta nythän on hyvä, kuin asia näin sukkelaan kävi. Nyt ymmärrätte, minkä vuoksi teidät kotostanne pois häädin ja toivon että sen minulle anteeksi annatte. Talo on nyt teidän ja parin viikon päästä saatte siihen muuttaa asumaan, sillä silloin on muutto-aika.'
"Niin puheli Risto.