Kun matkustajat ajoivat kartanoon, istui hän pää riipuksissa, eikä näyttänyt tietävän mistään; matkustajain liikkeestä tulleesta kolinasta havahtui hän ja rupesi töllistelemään ympärillensä.
"Hevonen aisoihin! Kuuletteko te senkin kuhnurit", äyhkyi herra matkustajat huomattuaan.
"Mitä herra sanoo?" kysyi kyytimies.
"Mitäkö sanoo? — Vai niin! Hevonen aisoihin sanon minä, ja heti — —. Kuinka kauvan minun täytyy tässä huutaa ja odottaa? — — taikka mi-minä va-litan … kyllä, kyllä minä näytän — —. No tämähän ny-nyt kestikievari on!" höpisi ja tiuskui herra.
"Mihin herra sitten matkustaa?" kysyi kyytimies.
"Mihinkäkö? — Häh? Ko-kotia minä menen … o-omaan kaupunkiin — —; e-en rupea olemaan tu-tuntiakaan tässä vi-viheliäisessä kaupunki- rähjässä. Ni-niin teen — —. Kuulitko — hevonen ja sukkelaan!" toimitti herra.
"No mutta kotikaupungissahan te nyt olette, kestikievarin kartanolla ja kotinne on aivan lähellä, kolmas portti tästä", sanoi kyytimies, joka tunsi tuon kyytiä haluavaisen herran.
"Mi-minä, minä, minä e-en tietäisi, minä. Tä-tämä ei o-ole ko-koti kaupunki, eikä tämä ole ni-niin päinkään, ja-ja kuinka hiton la-lailla minä tänne o-olen joutunutkin, — si-sitä en saa pä-päähäni — —. Hevosta, he-hevosta", höpisi tuo mielestään toisesta kaupungista oleva herra.
Viimeiseltä sai hän vaan heikolla äänellä sanansa sanotuksi, sillä silmin-nähtävästi uni ja uupumus saivat hänessä yhä suurempaa valtaa. Viimeiset sanat änkytettyänsä, nojaantui hän istumen selkämystä vasten ja alkoi, viimeinen sana suussa, kuorsaamaan.
Samassa sattui kestikievarin renki tulemaan pihalle.