"Mistä niitä tietoja olet saanut?"
"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen mielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä hän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi nyt saada aikeensa toteuttaa".
"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia".
"Niin, niin, jommin kummin … tietystihän heillä on yhteiset tuumat … sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän, että tulokashan hän on taloon — — vaikka en minä suinkaan moiti ihmistä, mutta kuitenkin…"
"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä ihminen, niin miksi sitten estelet? — Minä tiedän myös, että hän on kunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän … hyvä vaan oli, kun löysivät toisensa. — Rikkaus voipi pian kadota, mutta hyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä", sanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.
"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt toki Anttia…" koki emäntä hädissään änkyttää.
"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän varmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön ottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet kasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset, kun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta kun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa miniäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän kelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä. — Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!" puheli isäntä.
"No, enhän minä nyt häntä niin todesta…" koki emäntä sopertaa häpeissään.
Seuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin isännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut pystyssä pysyä.
"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei meillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan kädet.