"Ihmisille."
"Onko siis Jumala hyvä tai paha?"
"Jumala on hyvä", vastasi poika ja painoi päänsä alas.
"Mitä ihminen on velkapää Jumalalle tekemään kaikesta Hänen hyvyydestänsä?"
"Kiittämään, kunnioittamaan ja ylistämään."
"Voisiko semmoinen ihminen kiittää, ylistää ja kunnioittaa Jumalaa, jonka sydämen silmissä on jotakin vikaa?"
"Ei, sillä hän ei tunne Jumalan hyvyyttä."
Noita puhellessamme oli niitty jäänyt taaksemme, ja matka kulunut niin, että nyt tulimme laajalle ja korkeahkolle mäelle. Tuolla mäellä näkyi kylä. Kylä oli laajalla tasangolla, jonkatähden se näkyi tuolle mäelle niinkuin panoraama. Iso, valtava joki virtasi kylän keskitse, joka polvikkaasti hopeakirkkaana loikerteli jyrkkien törmiensä välitse. Joen kahtapuolta seisoivat vankkana uljaat talonpoikien kartanot, milloin harmaina maalaamattomina, milloin punaisiksi, valkoisiksi taikka keltaisiksi maalattuina, paikoin ryöpsähti vesi joessa alas jyrkkiä putouksia myöden vaahtoavina aaltoina, ikäänkuin joku poika viikari, joka kyllästyneenä läksyjensä lukemiseen irti päästyään ilosta hyppeli. Äkkijyrkällä jokeen pistävällä korkealla niemekkeellä seisoi Herran huone kellotapulineen, uljaana ja ikäänkuin kilpaillen kumpi heistä ulottuisi ylemmäs korkeuteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tuo alava tasanko viljeltyä maata, jossa vahva laiho aaltoeli tuulen hengähdellessä. Näköala oli tuolle korkealle paikalle niin kaunis, että pysähdyimme siihen, päästimme hevosemme syömään ja otimme itsekin einettä.
"Voi kuinka kaunista on kaikki tuolla alhaalla kylässä! Nyt minä, isä, näen jo hyvästi", huudahti poika.
"Minä uskon että sinä näet jo vähän paremmasti, mutta ihmisen pitää koko elämänsä aika teroittaa tuota näköänsä. Me olemme tällä taipaleella teroittaneet näköämme, näkemään vähäistä osaa Luojamme hyvyydestä, mutta ennenkuin olemme kylässä, voimme nähdä vielä paljon lisää", sanoin pojalle.