"Paljon on Jumala jakanut hyvyyttänsä noille ihmisille tuolla kylässä; he mahtavat kaiken kiittää Luojaa".
"Niin sen oikeastaan olevan pitäisi, mutta minä luulen, että paljon on tuolla kylässäkin ihmisiä, joiden näössä on — vikaa".
"En toki luulisi, keskellä noin suurta Jumalan rakkautta".
"Olisipa hyvä jos niin olisi, mutta minä pelkään, että siinäkin kohden on näössäsi vikaa. Sinä olet vielä kovin nuori, että olisit oppinut tuntemaan ihmistä. Kun tulemme kylään, tapaamme siellä varmaan ihmisiä: koetapas heitä tarkastella, että vähitellen tulisit ja oppisit tuntemaan ihmisiä ja samalla omaa itseäsi".
Kun olimme syöneet, panimme hevosemme aisoihin ja lähdimme kylää kohden. Tultuamme ensimäisen talon vainion kohdalle, oli siinä hevonen irrallaan kylvö-vainiossa. Samassa näimme, että mies talosta juoksi aika vauhtia sinnepäin, jossa hevonen oli. Hän otti hevosen kauniisti kiinni, talutti sen veräjälle, aukasi veräjän ja laski hevosen maantielle eikä siinä ollut sen enempää. Mutta samassa juosta harppasi toinen mies paikalle, pitkä seiväs kädessä, tukka pörröllään, suupielet vaahdossa ja silmät kiilillään kuin kissan päässä. Kun hän pääsi sen miehen tykö, joka hevosen kylvöpellosta ajoi, ärjäsi hän:
"Mitä p——ttä sinä minun hevosestani tahdot?"
"Enhän minä siltä tahdo mitään, talutin vaan pois kylvöpellostani."
"Sinä et saa koskea minun hevoseeni, oli se missä oli, taikka…"
Me seisotimme hevosemme ja katsoimme.
"Taikka mitä?" kysyi uhattu.