"Taikka annan niin kalloosi, että ymmärrät kaiketi olla koskematta minun hevoseeni."
"Sinähän olet naapuri aivan väärässä! Tottahan minulla on se oikeus että saan taluttaa kylvö-vainiostani ulos vaikka kenen hevosen, ja saman teen vastakin sinunkin hevosellesi, kun se vaan tulee vainiooni. Teidän velvollisuutenne on pitää eläimistänne huolta, ett'eivät ne pääse minun eikä muiden tiluksille", sanoi uhattu.
"Sinäkö uhkaat minun hevostani ja tulet vielä minua neuvomaan ja lakejasi minulle lukemaan, mutta kyllä minä sinulle lakia opetan", sanoi tuo väärässä oleva mies ja töytäsi seipäineen naapurinsa kimppuun, jota hän tapaili ehtimiseen lyödä. Mutta tuo naapurinsa oli niin norea ja notkea, että hän liukkaasti väisti jokaisen hänelle aiotun iskun, josta vastoinkäymisestään päällekäviä raivostui kahta ankarammaksi päälle käymään, ja vihasta vaahtoavin suin hätyytti hän saalistansa; näyttipä siltä että se olisi tehnyt hänelle kovin pahaa, jos ei hän olisi onnistunut saada toista lyödyksi.
Vaikka väisteleminen kävi niin noreasti, näytti sorretun tila kuitenkin arveluttavalta: aseetonna tuossa, raivossaan, aseella varustetun vihollisensa yhä uudistettujen iskujen alaisena, joita vielä koeteltiin, paremman onnistumisen vuoksi, tehdä milloin mitäkin tietä. Minä rupesin aavistamaan pahaa, jonkatähden hyppäsin kärrystä maahan ja juoksahdin aivan päällekäyvän miehen luo; hän ei näkynyt ollenkaan huomaavan minun liikettäni, niin olivat hänen silmänsä kiintyneet sorrettuun!
"Olettehan aivan väärässä, ystäväni! Pois seiväs!" äyhkäisin hänelle, kun ma paasin lähelle.
"Mitä sinun meidän riitoihimme tulee roisto!" karjasi tuo raivostunut mies minulle ja samassa kääntyi hän minuun päin oikaisten seipäänsä minua lyödäksensä! Kylmä viima kävi ruumiini lävitse, sillä tunnustaa täytyy, ett'en ainakaan kovin monta iskua olisi voinut väistää. Mutta juuri kun seipään isku oli päälleni putoamaisillansa, käytti toinen mies tilaisuutta hyväksensä ja hyökkäsi takaapäin seiväsmieheen käsiksi; hirmuinen temmellys näkyi alkavan. Mutta minä menin toiselle avuksi ja rupesimme yhdessä vääntämään häneltä seivästä pois. Hän koki puolustaa kaikin voimin ja tavoin tuota mielestänsä hänelle niin tarpeellista lempi-asettansa: hän puri kuin koira samassa seipäässä olevia käsiämme, kun vaan sai, hän potki kuin hevonen, mihin vaan voi ja väliin hän pukkasi kuin jäärä, kun vaan satuimme rehkiessämme häntä niin liki tulemaan, että hän ulottui; lyömään ei hän joutanut, sillä hän tarvitsi molemmin käsin pitää seipäästä kiini, jos hänen oli mieli jonkunkaan aikaa säilyttää omistusoikeutensa siihen. Mutta jos kuinkakin ritarillisesti hän koetti tuota seivästään puolustaa, kallistui kumminkin voitto meidän puolellemme, sillä: "kyllähän kaksi yhden voittaa." Me väänsimme, kun väänsimmekin, seipään pois hänen käsistänsä, mutta tunnustaa täytyy että vankka hän oli kuin karhu ja vihainen kuin saakeli. Kuu hän joutui aseettomaksi, seisoi hän läähöttäen kappaleen matkan päässä meistä, eikä voinut sanaakaan suustansa päästää hengestyksensä tähden, niin periin pohjainen oli ollut tuo seipään puolustus. Hän seisoi ja katsoa tuijotti kiiluvin silmin vuoroon minua ja taistelutoveriani.
"Älkää huoliko, sen kappaleet, tapaanhan minä teidät toisen kerran, jos en muualla, niin markkinoilla", sanoi hän kun viimeinkin voi puhua.
"Mitähän toki teetkään, onpa laki maassa", sanoi toverini.
"Vähän minä teidän laistanne; minäpä en pidäkään vieraitamiehiä muassani kostaessani", sanoi mies uhkaavasti.
"Olethan kovin jumalaton ja tunnotoin! Mistä sinulla semmoinen laki on, että saat syöttää ja poljettaa eläimilläsi toisten ihmisten kylvöjä ja, mikä vielä kummempi, käydä aseitten kanssa päälle, kun niitä siivosti sieltä pois ohjataan? Kaikki tuo olisi jo kovan sakon alaista", sanoin hänelle vähän närkästyksissäni hävyttömän käytöksensä vuoksi.