Esimies kirjoitti itse pöytäkirjan. Kun hän luki sen tarkastettavaksi, nousi taas aika meteli kokouksessa, sillä hän oli pöytäkirjaan ottanut kokouksen enemmistön perusaatteita. Koulun vastustajat kääreentyivät esimiehen ympärille ja rupesivat äyvästämään: "noita lauseita ei saa ottaa pöytäkirjaan; ei niitä ole lausuttu koulua vastustaessa; meitä häväistään hallituksen edessä", ja monta muuta semmoista huusivat he ja vaativat nyrkin kovuudella, että heidän koulun vastustusperusaatteensa pyyhittäisiin pöytäkirjasta pois.
Esimies sanoi: "Minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Enkä minä ymmärrä missä muussa tarkoituksessa te olisitte noita raakoja mielipiteitänne lausuneet kuin juuri kansakoulua vastustaessanne; ja mitä parempia teidän tarvitsee olla hallituksen edessäkään, kun te olette yhteiskunnallisissa oloissamme. Se mikä on kerran kirjoitettu, sen täytyy pysyä. Sillä ne lauseet, joita te pois tahtoisitte pöytäkirjasta, ovat juuri teidän omia lauseitanne, jotka rupeavat nyt jo teitä itseännekin kammottamaan, jonkatähden tahtoisitte ne tehdyiksi hyvin siviöiksi, että itse saisitte näyttäytä hurskaina, ulkokullatun tekokuorenne alla".
Koulun puoltajat tekivät vastalauseensa päätöstä vastaan ja esimies merkitsi sen pöytäkirjaan; he ilmoittivat myös valittavansa ja vaativat otteen kokouksen päätöksestä.
Koulun vastustajat rupesivat uhkaamaan esimiestä: he aikoivat häneltä ottaa viran, kunnian ja "pännän" pois, tuon kauhean rikoksen tähden muka, kun ei hän ruvennut pöytäkirjaa sotkemaan heidän mielensä mukaiseksi! He eivät kirjoittaneet pöytäkirjan alle, mutta koulun ystävät tekivät sen, vaikka se oli heille tappopäätös ja vaikk'ei heille enään jäänyt muuta toivoa jälelle kuin vetoominen hallituksen kansan parasta katsovaan tahtoon.
Kokous hajosi nyt ja merkillistä oli, että koulun vastustajat lähtivät kokouksesta pois paljon pahemmalla omalla tunnolla kuin koulun puoltajat, vaikka he saivat niin tuntuvan tappion.
Meidän matkamme määrä oli mennä aina eteenpäin; siis sanottuani jäähyväiset tuolle kokouksessa olleelle puhetoverilleni, lähdimme pojan kanssa matkalle, jolla viivyimme useampia viikkoja.
Kun tulimme kahden kesken taipaleelle, vaivuin minä syviin ajatuksiini niistä kaikista mitä olin nähnyt ja kuullut eikä poika hennonnut häiritä minua. Silloin tulin ajatelleeksi, kuinka suuri osa kansasta makaa vielä pitkää kansallis-unta ja kuinka he vastustavat omaa hyväänsä. Ajattelin, kuinka he ovat valmiit huutamaan, että heille tehdään vääryyttä, jota he saavat kärsiä — joka luulo heillä lienee välistä oikeutettua, mutta useinkin tietämättömyydestä syntynyttä epäluuloa. Vaan kun heille tarjotaan tilaisuutta tulla tuntemaan lakinsa ja oikeutensa, että voisivat puollustaa niiden turvissa itseänsä ja että he tulisivat tietämään mitä he ovat velkapäät yhteiskunnalle ja yksityisille, niin silloin he nousevat raivoon omaa hyväänsä vastaan, silloin he työntävät pois tyköänsä kaikki mahdolliset keinot heidän oman itsensä auttamiseksi, silloin he rupeavat vihaamaan niitä, jotka heille sydämestänsä hyvää suovat ja tekevät työtä väsymättä heidän eduksensa, heidän kohottamiseksensa — ihmiseksi. Silloin ajattelin minä: mikä lienee neuvona, että kansa tulisi tuntemaan — puutoksensa, että hänen näöstänsä kaikki vika loppuisi? Jos kuinkakin olisin hyviä vastauksia noille kysymyksille hakenut, en kuitenkaan muuta saanut kuin: "tee työtä ja kärsi." Niin, niin, ajattelin silloin: isänmaan ystävien tulee tehdä työtä, näihin aikoihin ja vastuksiin katsomatta, tehdä työtä nurkumatta, väsymättä, tehdä työtä silloinkin kuin pilkkanauru, ylenkatse, parjaus, viha ja vaino ovat palkkana, tehdä semmoista työtä, jota tuon työn vastustajat ymmärtävät ja käsittävät, sillä he ovat vielä niinkuin pikkulapset, jonkatähden heille pitää antaa pikkulapsen ruokaakin. Tuota työtä pitää tehdä varovasti; heille ei saa sanoa: te olette ymmärtämättömiä, sillä he eivät usko koska he pitävät itsensä hyvin viisaina. Heille ei saa sanoa, että te olette väärässä, sillä eivät he sitäkään usko, sillä sen minkä he kerran ovat käsittäneet, pitävät he ainoana oikeana. Mutta tuopa ei tapahdu, jos ei tunkeu itse kansan keskeen, jos ei opi tuntemaan heidän tapojansa ja elämänsä laatua, jos ei koe auttaa heidän puutoksiansa ja saattaa heitä oikeuteensa. Kun tuo on tapahtunut, sopii isänmaan ystävän ruveta kenties päivän valoon kaivelemaan kaikki puutokset ja epäkohdat ja ankarasti moittimaan vääryyttä. Ja kussa tietämättömyys ja siitä seuraava typeryys paisuu niin isoksi mielessään että se uhkaa kansallisille ja yhteiskunnallisille eduille tulla vaaralliseksi, sinä täytyy ottaa lujalle ja peruksellisesti kuvata ja paljastaa heidän huonolla pohjalla olevat asiansa, että he nähden näkisivät ja kuullen kuulisivat asiansa olevan väärän ja sitenkin oppisivat jotain ymmärtämään, jotain käsittämään ja pitämään silmänsä auki.
Noita minä mietin ja ajattelin, ja kenties olisi syvempikin suru saanut vallan minussa, mutta tuon kolmannen osan äänestäminen kansakoulun puolella tuolla kokouksessa oli suurena lohdutuksenani ja poisti kolmannen osan surustani.
"Jopa se oli riitainen kokous!" sanoi poika yht'äkkiä, kun näki että minä rupesin huomaamaan itsestäni ulkona olevia esineitä.
"Niin se oli", sanoin.