"Kaikki yhteensä: nuo monenlaiset pystössä sojottavat heinät kaikkine monenvärisine ja laisine kukkineen, usioine kukkivine tuomineen ja pihlajoineen, komeat putket kukka-terttuineen, jotka niin monta ilon ainetta ovat minullekin ja muille lapsille antaneet, nuo hymyilevät ja vahvat viljelysheinikot korkeine tupsuineen; nuo kaikki yhteensä tekevät sen, että lumoavat minun kokonaan", selitti poika innossansa.
"Oletko ennen kulkenut tätä taivalta?" kysyin häneltä, vaikka hyvin kyllä tiesin hänen ennenkin kulkeneen.
"Olen; miksi sitä kysyitte?"
"Näitkö silloin sitä petäjikköä, johon nyt ensin tulimme?"
"Näin, mutta vaan niinkuin tavallista metsää sitä silloin katselin, sen enempää sitä ajattelematta."
"Entä metsä-lampea?"
"Näin senkin, mutta niinkuin ikävän metsälammen vaan: kaikki loiskivat kalat, uivat sorsat, kuvastavat metsät ja vuoret, ja toisella puolen olevat kesämajat olivat poissa: niitä en nähnyt laisinkaan."
"Miltäs tämä niitty näytti silloin silmissäsi?"
"Ikävältä, kylmältä, yksitoikkoiselta, jonka pian olisin suonut loppuvan kulkiessani, nyt taas soisin tätä piisaavan pitkästi, niin kaunis on tämä nyt mielestäni."
"Olihan kesä silloinkin kun tätä tietä kuljit?"