»Semmoisille kuin te olette.»
»Minkälaisille? Sanopas mies!» puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka tähän asti oli ollut vaiti.
»Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt ymmärrätte?»
»Kylläksi ymmärrän, kylläksi — Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!» uhkasi susivouti.
»Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska olette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä niine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää yhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne», sanoin kiivastuksissani.
»Kiitoksia paljon — kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot suuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta», sanoi hammasta purra karskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa uhkaavia liikkeitä.
»Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin teitä», sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.
»Tee niin — sepähän nähdään — siinä on vallassasi, mutta sillä kädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä», puhkesi nyt susivouti uhkaamaan.
Ennenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni riehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin ryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta kiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän lumipurkuun.
»Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja — kyllä me menemme pois», pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun hän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän, ehkäpä vielä pahemmastikin.