»En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti rekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se pitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte», puhelin heille.
Susivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa kynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.
Pian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen oli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain maksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista joitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä tunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa kohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin mielenpahoittamisen tähden.
Ei kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme. Meillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin silmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen »Pokunsa» syöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin kaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei auttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin ostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti kävisi, mutta ei sekään auttanut.
Vasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi, siitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.
Seitsemästoista luku.
SE TOINEN.
Kun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan kaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin niitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta uskomaan niitä minulle.
Kesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.
Tultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni
Laarilan.