»Koko perheenne kanssa?!»
»Niin.»
»Minä en ymmärrä teitä», sanoin hämilläni.
»Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun kykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni minun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja sentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä pysyisi onnen ratas kohdallansa — tuota.»
»Mihin olette ottanut asuntonne?»
»Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.»
»Ja mitä nyt aiotte?»
»Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.»
Turha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana sortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella surkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä ihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja itse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli viheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat monikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät nuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan kadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin tehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut rahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa, mielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.
Kuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila seisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.