Aikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta opetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot neuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan itseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme tuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan ihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä tehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää syntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen kannattavan painomustetta. — Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin, etten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani, enkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin huomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan olisi siitä virkkanut mitään.
Joku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He onnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan samat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat kujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja suuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman kiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin ja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa viheriäpantaista lakkia päässään.
»Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä näkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin mukavalta», aloitti Laarilan vaimo puheen.
»Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään tyytyväiset ja teemme työtä», sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten, että työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.
»Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään koulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä työtä», sanoi Laarilan vaimo.
»Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän ehto», vastasi vaimoni.
»Mutta toista se on meidän — toista se on meidän», sanoi Laarilan vaimo, mutta tuo toinen »toista se on meidän» oli hyvin korkea ja itkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.
En tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa itkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa edestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä häneltäkin pyrkivää itkua, — vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa täydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien kiittämättömyyttä.
Tovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin lähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.
»Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua», koki vaimo itkunsa seasta sanoa.