»Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.»
»Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä kärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla», sanoi vaimo jo jotenkin tyyntyneenä.
»Minä en pelkää enkä häpee työtä», sanoi Laarila haikeasti murtuneen mielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.
»Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista työtä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta», sanoi vaimo lohduttavaisesti.
»Mutta he eivät anna minulle työtä», sanoi Laarila uudestaan heltyneenä ja itkussa suin.
»Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?» kysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.
Hänelle sanottiin kirjan hinta.
»Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän olisi rahan ansiota», sanoi vaimo.
»Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia joutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se olisi meille suuri vahinko — tuota», sanoi Laarila viattomasti.
Nyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he tahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä, jotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut liikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne täytyi ja tietysti hyvään hintaan. — —