Nyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein perinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä niiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se luulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään, pyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu ajaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies ollut kukaan muu kuin — Laarila. — Kiireesti noudimme läheisestä ojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen haavansa kuin parhaiten taisimme.
»Voih! Missä minä olen?» sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä selvettyänsä.
»Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.»
»Sakeusko, vai kuinka?» sanoi hän silmiään aukoen.
»Niin, olen.»
»Epävakainen on onnen ratas — tuota.»
»Todellakin näyttää nyt niin olleen.»
»Tuo hevonen riivattu!»
»Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte hevosen riivatuksi. — Voitteko nousta ylös?»
»En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.»