»Miksi ette?»
»En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa jalassani olisi voimaa ensinkään», sanoi hän.
Minä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan sisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä — poikki.
»Mihin minä onneton nyt joudun?» sanoi hän asian kuultuansa.
»Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät kotiinne», sanoin.
»Se on liian paljon — tuota», sanoi hän ja huokasi.
Otin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia listoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten parhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista käsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien kärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla hinasimme makuulleen.
Vastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta velvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille paikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä jäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli — viinapullo, jossa oli vielä vähän viinaa pohjassa.
»Kenen tämä on?» kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.
»Se on tuota — — —»