Vaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti minuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka kenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan paikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta ja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.
Tuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua, ehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään palkittu. — Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.
Heidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen tuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan kuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja ehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin olivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta — vanhempiensa vanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman pyylistymään päin, sillä — seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen lyöpä tiimakello.
Niin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä vihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja epävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli tottunut — ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan että vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.
Kahdeskymmenes luku.
ENSIMMÄISET KYYTIMIEHENI.
Meidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo oli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa vähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme käytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin ja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen haltuuni. — Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen yhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa pitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä koskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni sitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi uuden ja mieleeni painuvan kuvan.
Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut mikään hauska kärrykeli.
Lähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.
»Hevonen on tullut», tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.