»Niin lakkini — tuota — sitä en tiedä», sanoi Laarila hätäilevästi.
»Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?» sanoi vaimo itkua teetellen.
»Kyllä lakki on tallella», sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen kärryistä.
Lakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja varovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan. »Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa olisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei ole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen verran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja tunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin kanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta lakkia», puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.
»Älä nyt, rakas Mari! — tuota.»
»Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän että sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen silmistänsä.
Juuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden tullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin; poika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.
»Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä», sanoi vaimo, ottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.
»Se on minun matkapulloni», ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo säälikseni Laarila-paran tukala tila.
Sitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi välttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin hyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.