»Rauhoittukaa toki», sanoin vaimolle. »Onnettomuus ei ole niin suuri kuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja sentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän vuoteen, johon saisimme hänet saattaa.»
Ilomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän vuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti siihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti sen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka tähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä. Lääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna ja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.
»Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi», sanoi vaimo lääkärin poismentyä.
»Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas — tuota», sanoi
Laarila puolisurullisella äänellä.
»Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on suuri kyky», puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. »Mutta kerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!»
»Tuota — kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti minua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt torkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon kuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään ei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin ylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä onnettomuus tuli», selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän pikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.
»Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä, eiköhän vaan taasenkin ole ollut — — —?»
Heti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan ja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:
»Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä luuloilla.»
»Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?» kiilasi vaimo ja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.