Minä lupasin olla vaiti.
Nyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä vastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme, että oikein käsiänsä hykerteli.
»Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se tulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa; heidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä oikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila nosta edes päätänsäkään?» puheli hän iloiten ja hätäillen.
»Laarila on saanut matkalla pienen vamman», sanoin hänelle varovasti.
»Herra Jumala! Minkä vamman?»
»Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.»
»Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää henkeäkään?» sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen kärryjen luo.
Lakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian oikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä kärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän ei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä äänellä: »Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?»
»Rakas Mari!» äännähti silloin Laarila.
»Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!» hoki vaimo yhä vavisten, samassa kun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen sidottua päätänsä.