»Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä mitenkään maksaa», sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa; näyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa huolinut.
Ajaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan. Kauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava jano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän pienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti. Usein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa, polttavan kielensä kostukkeeksi.
Toisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen ja miettivän näköinen.
»Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille», puhkesi hän viimein sanomaan.
»No mitä vainen?»
»En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.»
»Olikos se sitten?»
»Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.»
»Niin minäkin luulin huomanneeni.»
»Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan tähden, ilmoittako sitä vaimolleni», pyyteli hän, »hän surisi itsensä kuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi aivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.»