»Ja missä sitten — tuota?»
»Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?» arvelin hänelle, osoittaen samassa pulloa.
»Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut», sanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.
Nähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän suurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan vähääkään.
Kun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas häneltä:
»Kenen hevonen teillä on?»
»Oluttehtaan — tuota.»
»Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo aikoja kuollut.»
»Kuinka niin?»
»Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi elänyt siinä enään paria minuuttia enempää.»