»Kenelle sinä rommia ostit?»
»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»
»Onko hän sairas.»
»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.
Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:
»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»
»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.
Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.
En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.
Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö, joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn saumat repeilivät.