»Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte sitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. Se on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä», porisin hänelle puolisuutuksissa.
Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen seisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.
Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.
»Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan vaihtaisin pois koko otuksen.»
»Kenenkäs se sitten on?»
»Talon.»
»Sanoittehan olevanne isäntä.»
»Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin», sanoi mies hätäyksissään.
»Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on evähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka», sanoin hänelle melkein tuimasti.
Mies totteli ehdottomasti.