»Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.»
Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti: »Vaihdetaan hevosia!»
Jälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.
»Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?» kysäsin häneltä.
»Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?» uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.
Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota hyötyäkseen.
»Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi lyödä», esittelin hänelle.
Hän antoi sen minulle mielihyvällä.
Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi mies tuimasti.