»Mihinkäs isäntä on mennyt, koska häntä ei enään näy?» sanoin vihdoin ikäänkuin toisensuuntaisen puheen aluksi.
»Mikä isäntä?»
»Eikö se nuorimies, joka oli tässä minun tullessani, ole isäntä?»
»Ei ole.»
»Mitä? Eikö hän ole teidän toinen miehenne?» sanoin kummastuksissani, sillä todellakin luulin asian niin olevan.
»Ei isäntä eikä mieheni.»
»Mikä hän sitten on?»
»Hän on minun vanhin poikani.»
»Missäs sitten isäntä on?»
»Minä olen isäntä ja emäntä; tämän parempaa isäntää tälle talolle ja kaikelle muulle omaisuudelle ei löydy, sillä kaikki mitä tässä näkyy, on minun; lapsetkin ovat saaneet mitä heille tulee», selitti tuo emäntä-isäntä eli isäntä-emäntä innokkaasti, ja nähtävästi oli hän odottanut tilaisuutta tuohon selitykseen.