»Vanhin on täyttänyt kahdeksantoista.»
»Minkä näköinen hän on miehekseen?»
»Onpahan minun kokoiseni virheetön poika.»
»Onko hän tottunut väkeviin?»
»Mitäs toki, Jumalan tähden, niin nuori poikanulikka.»
»Olisipa hänessäkin — — —», sanoi eukko puoliääneen hyvin ujosti ja maahan luoduin silmin.
»Onko teidän pitäjäässä muita ryyppäämättömiä nuoria miehiä?» kysyi hän taas tovin vaiti-olon perästä.
»Ainahan niitä toki joitakin löytyy, sillä eihän ole maa miehittään, eikä kylä kirveittään», sanoin puolikylmästi.
Minä vaikenin, sillä minä en voinut puhua. Nyt selveni minulle kaikki ja nyt käsitin minkä vuoksi minulle oli noita rikkauksia ja tavaroita levitetty ja näytetty, vieläpä senkin, mikä se »jotakin» oli, joka vielä talossa puuttui. Kaikki nuot harkittuani sain semmoisen inhon tuohon kohteliaaseen emäntä-isäntääni, etten voinut häntä katsoakaan.
»Te pidätte minun käytöstäni outona, eikö niin?» sanoi hän, havaittuaan minun mielenhämminkini, ja katsoi minua silmiin.