»En voi kieltää, ettei se hieman semmoiselta tunnu», sanoin hänelle.
»Kuulkaa minua vielä vähän ja tuomitkaa sitten. Minulla on alusta alkain ollut semmoinen ajatus, ettei onnellisen avioliiton vertaista elämää löydy sen ulkopuolella. Löytääkseni tuota onnellisuutta menin avioliittoon yhdeksäntoistavuotiaana. Kaksikymmentäneljä vuotta olen ollut naimisissa, mutta se ei ollut onnellisuus, vaan sula onnettomuus. Monta kyyneltä olen sillä ajalla puristanut, monta itkua itkenyt. Monta kertaa olin pakotettu pakomatkalle lähtemään, monta sinimarjaa ja haavaa olen saanut, monta unetonta yötä viettänyt ja monta tautivuodetta maannut, ja nuot kaikki ovat sen avioliiton hedelmiä, jossa luulin onnen käsittäväni. Mieheni oli kauhea juoppo ja hirmuinen tyranni. En luullut kauvan kestäväni, mutta vahva luontoni ja ankara ponnistukseni ja toimeliaisuuteni pelasti sekä henkeni että taloutemme, sillä vainaja joi vaan kotona, eikä niin tavoin voinut tehdä mitään kauppoja. Kuolema katkaisi vihdoin hänen viheliäisen elämänsä, ja tässä minä nyt olen. Minulla on vielä sama periaate kuin ennenkin avioliiton onnellisuudesta, mutta kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi löytyä siinä, kussa mies on juoppo. Minä tahtoisin vielä tulla tuntemaan tuota onnellisuutta — tahtoisin juomattoman miehen, vaikkapa kuinkakin köyhän, sillä juoposta en huoli, joita tavarani tähden parvittain ympärilläni kihisee. — Semmoinen on ajatukseni ja elämäkertani lyhykäisyydessä; sentähden olen tavarani näytellyt, sentähden ollut kummallinen; — tuomitkaa nyt kuinka tahdotte, mutta muistakaa toki, että viidennelläkymmenellä olevalla naisellakin on sydän», selitti hän sointuvalla, surullisella äänellä.
Voi kuinka pian muuttuivat mielipiteeni tuota vaimoa kohtaan hänen puheensa kuultuani. Minä olin väärin häntä ymmärtänyt, väärin tuominnut. Edessäni seisoikin nyt paljon kärsinyt ja paljon kokenut vaimo. Enkä enää kummastellut sitäkään, että hän niin ujostelematta ilmaisi ajatuksensa: hän tahtoi vielä tulla tuntemaan elämän valopuolia; sitä paitsi oli hänellä kiire, sillä aika kului. — Sentähden jättelin minä sydämellisesti hänet hyvästi.
Kuinka noiden pyrintöjen kävi, en ole kuullut.
Kahdeskolmatta luku.
TOHTORI JA VAALIMIES.
Eräänä yösydännä tulin muutamaan kestikievariin. Minä yritin vierashuoneeseen, mutta avainta ei ollut suulla. Kylmän, öisen ilman vuoksi olin jotenkin vilustunut ja sentähden tuntui porstuassa olo ikävältä; rupesin hiljakseen kolkuttamaan ovea. Kun ei tuosta ollut apua, kolkutin lujemmasti. Tuota tovin tehtyäni ryöpsähti toisen huoneen ovesta porstuaan eräs vaimo, jolla ei ollut muuta vaatetta päällä kuin paita ja hame. Hän oli vielä päälliseksi avojaloin, ja kaamealta tuntui hänen ilmestymisensä jäiseen porstuaan noin vähillä vaatteilla. Hän oli kestikievarin emäntä.
»Oih! Kolmas kyyti jo tänä yönä», sanoi hän tuskaisesti ja riensi panemaan avainta vierashuoneen suulle.
Huoneeseen tultuamme otti hän tulitikulla valkean ja sytytti sillä pöydällä olevan kynttilän. Akkuna oli yksinkertainen ja niin hatara, että kylmä pohjatuuli heilutti alaslaskettua akkunaverhoa sinne tänne ja samasta syystä liekehti ja lieputti kynttilässä oleva valkea, että oli siihen paikkaan sammua.
»Tuo akkunapa on liiaksi hatara, ei suinkaan tämä huone pysy lämpymänä», sanoin minä.