KESTIKIEVARIN ISÄNTÄ.
Se kestikievari, johon nyt tulin, oli valtavien teitten haarassa. Heti kartanolle tultuani huomasin, että siinä oli iso matkustajaliike. Eräät ajopelit olivat juuri pysähtyneet porrasten eteen, ja niistä pyrki alas herra ja rouva, nuoren näköiset ihmiset kumpikin. Heitä auttamassa oli kookas ja lihava mies, joka näytti erinomaisen kohteliaalta; hän oli kestikievarin isäntä. Hän oli niin kummallinen käytökseltään ja olennoltaan, että huomioni kohta kiintyi yksistään häneen. Hänellä oli tavattoman iso ja punainen nenä ja sen pää oli erittäin leveä ja lihakas, jonka tähden se näytti jonkunmoiselta sutilta. Päälliseksi oli tuo paksu tutkain täynnä pieniä, ikäänkuin neulan nupilla painetuita orkosia, joiden välitse punaiset ja kuultavan näköiset verisuonet risteilivät ristiin rastiin, tehden sen siten punaistakin punaisemmaksi. Muun lisäksi oli hänellä se omituisuus, että hän joutilaana ollessansa piti molempien käsiensä muut sormet nyrkkiin puristettuina, mutta molemmat peukalonsa levitti niin soijollensa kuin ikänä voi. Niillä hän sitten viuhtoi yhtenään puoliympyrän mukaisia kaarteita itään ja länteen, ja kaikille maailman ilman suunnille, ylös ja alas, eteen ja taakse, ja mihin kaikkiin, sen ties taivas. Tuota hän teki silloin kun hänellä oli jollekin jotain toimittamista ja kaarteiden suunnittajina olivat peukalot soijottavassa asemassaan.
Kun hän oli matkustajat muka saanut autetuksi kiesseistä alas, asettui hän kohta kuin joku pilvenpatsas matkustajien eteen ja niin likelle, että heidän oli mahdoton päästä kiessien ja tuon elävän muurin välistä. Hän tungetteli niin liki sitä hienosti kasvatettua naista, että tuo nenällinen ihme melkein koski hänen kasvoihinsa. Inhoen semmoista julkeaa käytöstä, käänteli nainen päätään sinne tänne, mutta mikään ei auttanut. Tuo verraton nenä pyöri vaan aina samalla nopeudella, samalle suunnalle, mihin nainenkin väistellessään päätänsä käänteli, ja siinä asemassa teki hän peukaloidensa suuntaamia kaarteita niin tiheään ja vikkelästi, etten luule jääneen siihen yhtäkään kuutiotuumaa rikkomatonta ilmaa. Samassa puhui hän jotain hyvin kiihkeästi. Kuullakseni sen sisältöä, menin likemmäksi tuota ryhmää.
»Kas niin, rouvaseni», höpötti isäntä, »aivan niin herrani, kunom. Nyt olette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu tarpeeseen; — mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin ihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä saatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom. Kyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana pysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi hävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom. Mutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi, kunom — sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa matkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin ole, kunom?»
»No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan», sanoi nainen puolitukehduksissaan.
»Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle», sanoi herrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.
»Kyllä tästä pääsee, kunom — vasemmankäden ovesta, kas niin — kunom», myönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin matkustavaisille tilaa pakenemiseen.
»Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on lämmintä kahvia ja muuta», sanoi hän sitten minun luokseni samassa tullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.
Peräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin. Sitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti viinan löyhkän.
Kun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin liki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.